Osa 58- Kunpa en olisi..

Tässä ollut viime aikoina kiirettä eikä tunnu loppuvan joten jatkossa en osaa sanoa miten aina kerkiän näitä julkaisemaan, mutta aina kun kerkiän kuvaamaan ja kirjoittamaan, laitan kyllä osankin tänne.
Tämä osa on poikkeuksellisesti todella lyhyt, kuvia 19 kappaletta mutta toivottavasti se herättää jotain teissä lukijoissa.
Itse olen todella tyytyväinen tämän osan tekstiin joten päästänkin teidän siitä nauttimaan, lukuiloja! :)

    ”Miten voit tehdä näin! Barry Brant?! Teidätkö mitä hän on miehiään! Sait muut osakkaat pois tolaltaan!”

   ”Ei enää minun murheeni, möin osakkeet hänelle, hänellä on enemmistö, hän päättää nykyään asioista. Käänny hänen puoleensa, en ole enää teidän hyppykeppinne.”

   ”H-hyppykeppi? Jared, emme me sinua sellaisena ole pitäneet!”

   ”Siltä se on tuntunut, kaikki nämä vuodet, kaikki ne määräykset mitä tulisi tehdä. Kaikki väännetty siten ettei minulla olisi muka ollut muuta vaihtoehtoa. Kyllä oli, ja sen tuloksena nyt olen ulkona.”

Huokaisin syvään. Matt oli hyökännyt tiedotustilaisuuden jälkeen kimppuuni. Tiesin että sellainen tulisi, mutta se millainen sanallinen harkka siitä tulisi, siihen ei kukaan olisi pystynyt varautumaan. Annoin tulla, annoin kaiken tulla. Kaiken näiden kymmenen vuoden patoutumat annoin tulla yhtenä ryppäänä. Niin että nyt seisoin melkein tyhjenneen kolmannen kerroksen tiloissa kaikkien vieraiden kartettavana. Hyvä niin, en olisi kestänyt ketään juuri sillä hetkellä.

 Kaikkia muita paitsi häntä. Juuri sillä hetkellä kuin tilauksesta Trixie ilmestyi eteeni.

   ”K-kaikki hyvin?”

   ”Mitäpä luulet?”

 Trixie katsoi minua myötätuntoisena. Vihasin säälejä. En kestänyt sitten yhtään niitä. Kaipa se oli peruja siitä kun äiti kuoli ja kaikki säälivät meitä.

   ”K-kuulin sinun ja sen herran keskustelut. En uskaltanut tulla kuin vasta nyt kysymään. Jos kaipaat kuuntelijaa niin olen tässä.”

   ”Kuuntelijaa? Sinä joka ei edes kerro omista kokemuksistaan vieläkään? Mitä tapahtui Trixie? Kerro niin ehkä kerron myös.”

 Tiesin että tein väärin, väärin häntä kohtaan. Trixie ei ollut valmis, mutta vitutti ja hän oli siinä.

   ”Minä- minä-”

   ”Äh, unohda”

 Teki mieli lyödä itseäni, niin pahalta tuntui nähdä kuinka pahasti sanani oli osunut tätä. Tuntui kuin Trixie oli lasi jossa oli särö ja hetkenä minä hyvänsä, tämä hajoaisi tuhansiksi pirstaleiksi.

En tiennyt hetkeen mitä sanoa, vihasin itseäni ja sitä miten sanani olivat satuttaneet häntä. En tiennyt miksi mutta olin aina välittänyt hänestä, mutta miten olin sen aina tuonut ilmi? Satuttamalla ja herjaamalla, sitä tein myös nyt. Siihen pitäisi tulla jollain tavalla muutos.

   ”Anteeksi, haluaisitko lähteä jo kotiin?”

Trixie nyökkäsi vaitonaisena hyväksyntänsä jonka jälkeen lähdimme vieretysten kävelemään, kumpikaan mitään sanomatta kenellekään.

 Auto matka oli mennyt täydellisessä hiljaisuudessa. Aluksi se oli tuntunut ahdistavan vaivaantuneelta hiljaisuudelta mutta mitä kauemmas olimme päässeet juhlapaikasta, tunsin kuinka oma kehoni rentoutui ja sitä myöten selvästi Trixiekin rentoutui sillä tämä loppu matkan katseli jo maisemia käsiensä sijaan.

Kiskaisin mirrin kaulastani ja tungin sen taskuuni samalla kun avasin takin napin auki. Vihasin pukeutua juhlatilaisuuksiin.

Saatuani auton ajettua talliin menin toiselle puolelle avaamaan ovea kohteliaasti kun Trixie jo nousi kyydistä omin neuvoin.

    ”Kiitos.”

Se ainoa sana jonka kuulin Trixien suusta. Tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani sillä olisin toivonut että tämä ilta olisi päättynyt iloisemmin, molempien huulilla iloinen hymy ja keskustelut siitä miten mukavaa oli ollut juhlissa.

Sen sijaan huomasin katsovani Trixien ohitse ikkunaan jossa aurinko vielä paistatteli päiväänsä. Oliko kello tosiaan vasta niin vähän?

    ”O-onko kaikki hyvin?”

Siirsin hitaasti katseen takaisin Trixieen.

   ”On toki, mietin vain miten vähän kello on kun aurinko on vielä ylhäällä.”

   ”Niin, taisimme lähteä sieltä paljon aikaisemmin mitä juhlista yleensä on tapana lähteä.”

Katsoimme toisiamme aikamme, hiljaisuuden vallitessa. Jostain syystä tunsin suorastaan sähköisen virtauksen hiljaisuutemme vallitessa ympärillämme.

   ”No, pitää kai mennä vaihtamaan vaatteet, kiitos Jared vielä kerran.”

 Kun Trixie otti askeleen ohittaakseen minut, en voinut estää itseäni.

   ”Trixie- minä-”

Tarkoitukseni oli vain ottaa toista kädestä kiinni ja kiittää enemminkin häntä siitä että oli minun tukena ja seuralaisena juhlissa jossa en olisi edes halunnut olla.

Silti huomasin kumminkin laittavani käteni tämän uumalle jonka seurauksena tunsin kuinka sydämeni lähti laukkaamaan villisti ja miehisen tarpeitteni heräävän.

 En ajatellut aivoillani, ne olivat täyttä sumua kun vedin naista lähemmäs itseäni. Charloten yhteisestä hetkestä oli aivan liian kauan, eikä olotilaani helpottanut se että Trixiestä tosiaan oli kasvanut järkyttävän kaunis nainen.

Kun vedin tätä lähemmäs näin kuinka Trixie kamppaili sisällään selvästi siitä että kuuluiko tämän antautua minulle vaiko ei.

Irrottauduin vastahakoisesti naisesta ja päästin hänestä irti.

   ”Jared- ”

   ”Älä sano mitään, mene vain.”

Seisoin vain paikallani sanomatta enää mitään, eikä Trixie sanonut myöskään mitään, ei ennen kuin oli ovella joka vei eteiseen.

   ”Anna anteeksi!”

Sen jälkeen tämä lähti juoksujalkaa portaisiin jättäen minut seisomaan järkyttyneenä siitä miten olin juuri hetki sitten tehnyt.

**

 En ollut nukkunut koko yönä. Valvonut ja katsonut suljettua ovea jossa tiesin että Trixie nukkui. Tämä oli muutaman kerran äännellyt ja oli ollut lähellä ettekö olisi käynyt vilkaisemassa, mutta en mennyt.
En sen jälkeen mitä olin tehnyt, se oli väärin. Olin luvannut hänelle että hän on turvassa ja sitten menin ja kosketin häntä.
Idiootti! Se minä olin!

 Aurinko oli jo alkanut nousemaan ja aamu valkenemassa. Tuijotin kaukaisuuteen antaen sukukirjamme valahtaa lattialle, olin kauan sitten hakenut kirjan talteen kassakaappiini turvaan.

Sen vieressä oli olutpullo, täysin korkkaamaton sellainen.

Olin illalla ajatellut sen ottavani että saisin edes siitä hetken rentoutuksen mutta eipä se sitten ollut tuntunut oikealta kääntää murheita pulloon, niin Tyler oli aina tehnyt ja minä en ollut kuin hän. Niinpä se oli siinä, avaamattomana ja lämmenneenä.

 Trixien ääntely sai huomioni jälleen siirtämään katseeni ovelle joka pysyi kiinni. Oliko tämä herännyt? Ei, ei siltä vaikuttanut. Tämä pikemminkin-

   ”EI! EI! Älkää! PYYYDÄN!”

 En enää ajatellut, vaan suorastaan juoksin huoneeseen, Trixie oli hävinnyt sängyltä. Etsin katseellani nopeasti hänet ja löysinkin. Tämä oli kyyristynyt perimmäiseen nurkkaan niin sykkyrälle kuin kyykyssä pystyy menemään.

 Kävelin rauhallisesti tämän luokse vaikka mieleni tekikin kiiruhtaa sinne, mutta pelkäsin että hän säikähtäisi, jos sen tekisin.

Menin yhdelle polvelleni hitaasti, samalla toistaen Trixien nimen rauhallisella äänellä. Tämä vaikutti, ettei tiennyt missä oli. Keinutteli vain itseään edestakaisin kuin pakonomaisesti, mikä ikinä se uni olikaan ollut, se vaikutti saaneen Trixien todella pahasti tolaltaan.

    ”Trixie, se oli vain unta. Kaikki hyvin, olet turvassa.”

En tiennyt mitä muutakaan sanoa sillä en uskaltanut koskea häneen, en sen jälkeen mitä olin autotallissa tehnyt. Tiesin olevani pelkuri mutta tahdoin näyttää että minuun pystyi luottamaan.

Hitaasti Trixie kohotti kyyneleiset silmänsä minuun päin.

   ”Jared?”

   ”Niin, kaikki hyvin. Olen tässä.”

   ”Voi Jared!”

Melkein kaaduin tämän rynnätessä minuun päin rutistaen kaulaani itkun tullessa todella voimakkaasti pintaan.

 Nostin hänet varovasti syliini, tämä oli kuin höyhen, niin kevyt ja hento että pelkäsin rusentavani jos pitäisin yhtään kovempaa hänestä kiinni.

Kävelin Trixietä pidellen sängyn reunalle ja istuuduin puhellen rauhoittavasti. Hiljalleen itku muuttui nyyhkytykseksi ja lopulta niiskutukseksi.

   ”Noin on parempi, shhh. Ei mitään hätää, nyt kun pystyt varmaan taas puhumaan niin olisi hyvä jos kertoisit mikä sai sinut noin tolaltasi.”

 Luulin jo hetken ettei tämä jälleen kerran kertoisi mitään mutta lopulta tämä aloitti ääni väristen. Se mitä kuulin, en osannut yhtään siihen varautua.

   ”Kaikki oli ensin hyvin, näin mukavia unia, näin- hyviä unia. S-sitten, se muuttui. K-kaikki se mitä Ty käski minun tekemään, mitä- mitä minulta vietiin. Ne kaikki, tuli mieleeni.”

Kuuntelin pitkään tämän kertomisia, niissä ei ollut lankaa vaan ne hyppelivät mutta se mitä kuulin ei tosiaankaan ollut mukavaa kuultavaa. Tyn hirveydet vihdoin tulivat päivän valoon, kaikki se mitä Trixie oli joutunut Tylerin määräyksestä tekemään! En yhtään osannut edes kuvitella niitä kauheuksia!

Mutta se mitä kuulin seuraavaksi, sitä olisin vähiten osannut odottaa.

   ”Tyler joskus kun ei löytänyt itselleen seuralaista- tämä käytti minua. Niin eräänä kertana minä- minä luulin että tämä muuttuisi jos tulisin raskaaksi- mutta niin ei ollut- tämä oli raivoissaan.”

   ”Käskikö hän sinun- ?!”

   ”Voi ei, minä sain lapsen.. mutta hänet vietiin minulta. Jared se oli kauheaa! Hänet otettiin huostaan, minun kaunis pieni Cameron. Sairaalavuoteelta.”

En kuullut enempää, päässä humisi, korvissa surisi. Cameron? Trixiellä ja Tylerillä oli poika?!

Tähän onkin sitten hyvä jättää tämä osa, olen ilkeä, tiedän.. =D =P

Nyt ei tule kysymyksiä mutta kertokaahan mitä piditte!

-Phoenix


Edit. Muokkasin tuolla tekstiä sillä luettuani sen uudelleen huomasin kuinka hölmöltä Irviksen huomaama lause oli (ja jäi vaivaamaan) joten nyt se on sinne korjattu.. Kiitos Irvis! <3